Tommi Törnroos työskentelee Porin Helluntaiseurakunnan pastorina.
Edellisessä blogitekstissäni kerroin lukeneeni Niina Leppäsen tutkimuksesta ja alkaneeni siitä hämmästyneenä pohtia, missä ovat seksuaalivähemmistöihin kuuluvat helluntailaiset. Luettuani pari aihetta sivuavaa kirjaa, ymmärsin keskuudessamme elävän ihmisryhmän, jota emme näe, koska ylläpitämämme kulttuuri rakenteineen pitävät sen piilossa. Luit oikein. Ymmärsin, että sen vuosikymmenen aikana, jonka olen helluntaipastorina toiminut, en muista tavanneeni kollegaa, joka nauttisi seksuaalivähemmistöjen (tai kenenkään muunkaan) hiljaisesta kärsimyksestä seurakunnassa. Tilanteen juurisyiden täytyy olla jossain muualla, kuin tahallisuudessa.
Olin usein pohtinut, miltä Hesekielistä on mahtanut tuntua, kun häntä käskettiin näyssä astua pienestä muurinaukosta sisään Salomonin temppelin esipihalle ja nähdä naiset siellä itkemässä sumerilais-babylonialaista Tammus-epäjumalaa. Tai millaista kognitiivista dissonanssia hän koki jatkaessaan näyssä matkaa sisemmälle esipihalle, nähden 25 miestä temppelin portilla, eteishallin ja alttarin välissä palvomassa nousevaa aurinkoa. Kaikki alkoi siitä, että profeetan täytyi uskaltaa katsoa totuutta silmästä silmään ja nähdä tilanne sellaisena, kuin se on.
Olin saanut rohkaisua ryhtyä valmistelemaan tutkimusta, joka kartoittaisi seksuaalivähemmistöön kuuluvien henkilöiden kokemuksia. Siis uskaltaisi kysyä heiltä itseltään: Miltä tuntuu olla helluntailainen ja kuulua seksuaalivähemmistöön samaan aikaan? Rohkaisua tuli useilta henkilöiltä, jotka tunsivat minut henkilökohtaisesti ja tiesivät, millaiseen asemaan tällainen tutkielma tulisi minut, julkisessa virassa toimivan helluntaipastorin, asettamaan.
Haaste oli siinä, että pelkkä ulkopuolelta saamani rohkaisu ei vielä riittänyt vakuuttamaan minua siitä, että tämä olisi minulle tarkoitettu tehtävä. Tarvitsin kokemuksen, jonka voisin riittävällä varmuudella tulkita johdatukseksi ja josta voisin jälkeenpäin omassa rukouskammiossani todeta, että tottelin tuota johdatusta niin hyvin kuin osasin. Pastori ei voi eikä saa pelätä ihmisten reaktioita puolustaessaan oikeudenmukaisuutta, mutta hänen tulee etsiä johdatusta siihen, mitkä taistelut ovat tarkoitettu juuri hänelle.
Olin rukoillut asian puolesta pitkään ja lähdin eräänä kesäpäivänä melomaan yksin pienelle järvelle. Meloin melko kovassa länsituulessa järven itäiselle rannalle ja totesin, että en voi lähteä takaisin, ennen kuin aurinko laskee ja järvi tyyntyy. Tein nuotion ja laitoin retkeilyriippumaton puuhun. Riippumatossa jatkoin rukoilemista ja kaikki aiheeseen liittyvät mietteet kilpistyivät mielessäni kysymyksiin: Onko tämä tehtävä minua varten? Olenko riittävän sinut itseni kanssa? Onko minulla henkilökohtaisia tarpeita todistaa itselleni tai toisille jotain, vai pystynkö lähestymään aihetta aidosti ulkopuolisena?
Yhtäkkiä kuulin takaani lähestyvän reppuretkeilijän. Keskustelimme nuotion ääressä pari tuntia ja lopulta päädyimme puhumaan seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten kokemuksista ja hengellisistä yhteisöistä. Kerroin miettineeni tällaista tutkimusta ja sitä, kuinka voisimme seurakuntina pitää kiinni Raamatun periaatteista, ja samalla osoittaa myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta jokaiselle riippumatta hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan.
Keskustelumme soljui hämmästyttävän hyvin ja koin saavani avartaa tämän retkeilijän käsityksiä Jumalasta, uskosta ja seurakuntaelämästä. Auringon laskettua aloin tekemään lähtöä. Hän sanoi minulle, että keskustelu on vaikuttanut häneen hyvin syvästi. Hän ei kertonut paljoa itsestään, mutta tulkitsin aiheen koskettaneen häntä henkilökohtaisesti. Lopuksi hän sanoi, että mikäli kirkoissa on työntekijöitä, jotka todella pohtivat näitä asioita näin ihmislähtöisesti, hän saattaisi haluta joskus mennä käymään siellä.
Hyvästelimme lämpimästi, emmekä ole koskaan tavanneet uudestaan. Melottuani kuutamossa keskelle järven selkää, ymmärsin mitä juuri oli tapahtunut. Silloin pysäytin kajakin ja sanoin täydellisen hiljaisuuden ympäröimänä puoliääneen: Jos sinä minulle tämän tehtävän annat, niin kyllä minä sen otan. Avaa sinä minulle oikeat ovet ja keskustelukanavat, jotta asia tulee riittävällä voimalla ihmisten tietoon. On olemassa saarnaajia, jotka ostavat itselleen mikrofonin. Sitten on olemassa saarnaajia, joille se annetaan. Minä haluan kuulua jälkimmäisiin.
Tommi Törnroos
Pastori, Porin Helluntaiseurakunta
IK-opistosta valmistunut MA-opiskelija
Kirjoitus on 2. osa kolmiosaista blogisarjaa. Lue muut osat täältä: 1. osa: “Tein sitten opinnäytetyön seksuaalivähemmistöistä helluntaiherätyksessä” ja 3. osa: “Puheet on pidetty ja sanat sanottu”.