Pysähdynkö?

Ensimmäinen kurssi, jonka opetan IK-opiston TESIKO –koulutuksessa sisältää tehtävän pysähtyä hetkeksi päivittäin viikon ajan. Kehotan oppilaita pysähtymisen myötä kuuntelemaan omaa sisintään ja Jumalan ääntä. Pysähtymisen harjoitus, merkitys ja haasteet kirjataan ylös pienen päiväkirjaotteen muodossa. Helppo harjoitus ainakin pinnallisesti katsoen.

Tuon harjoituksen syvällinen työstäminen ei ole yksioikoista. Kun pysähdymme ja hiljennymme, sisimpämme täyttyy erilaisista äänistä: tekemättömistä töistä, moninaisista huolista, ihmisten odotuksista, vastaamattomista viesteistä ja puheluista, oman sisimmän vaatimuksista, pettymyksistä ja suorittamisesta. Lista on loputon. Pysähtymisharjoituksen voi sivuuttaa olankohautuksella tai tehdä hyvin pinnallisesti. Tuolloin kuitenkin harjoituksen merkitys jää huomioimatta.

Hengellinen kulttuurimme kärsii samaisesta hiljentymisen vaikeudesta. Rukoukseen hiljentyminen saa mielen laukkaamaan muualle. Tai vaihtoehtoisesti alamme rukoilla ääneen omia tarpeitamme, jolle toki on oma arvokas paikkansa. Aito pysähtyminen, ja sen myötä Jumalan äänen kuuleminen rukouksessa, ei tapahdu itsestään. Pysähtymistä täytyy harjoittaa, jotta voimme hiljentyä ja kuulla Jumalan puheen.

Miksi moinen harjoitus terapeuttisen sielunhoidon kurssille?

Ellemme harjoittele pysähtymistä arjen keskellä ihmissuhteissa, itsemme ja Jumalan kanssa, emme kykene pysähtymään asiakkaan sydämestä kumpuavien huolien, pelkojen, surun ja syyllisyyden äärelle. Auttajina omat ajatuksemme laukkaavat villivarsan tavoin. Yritämme etsiä ratkaisuja, hahmottaa muutokseen johtavia strategioita tai ehkä vaihtaa puheenaihetta silloin, kun tulisi pysähtyä ja keskittyä. Pahimmassa tapauksessa auttaja sortuu niin oman tarinansa pauloihin, ettei enää muista, mitä sielunhoitoon tullut ihminen sanoi tai kysyi. Tai miksi autettava ehkä olikin aivan hiljaa.

Edellisessä blogissani kysyin itseltäni ja lukijalta – ”Kuuntelenko?”

Nyt kysyn – ”Pysähdynkö?”

Pysähtyminen kutsuu meitä rehellisesti kohtaamaan oman sisäisen maailmamme. Pysähtyminen antaa tilaa Jumalalle puhua; ohjata, lohduttaa tai tuoda muutoksen sana elämäämme. Pysähtyminen ja hiljentyminen hoitaa meitä, arjen uuvuttamia suorittajia.

Pysähtyminen myös auttaa ymmärtämään sielunhoidollisessa vuorovaikutuksessa, kenen elämästä on kysymys, kenen henkilökohtaisella tontilla olemme. Asiakkaan elämän tilanteet tai työstämätön suru voivat muistuttaa omiamme. Heidän ihmissuhdesolmunsa saattavat näyttää omiemme kaltaiselta. Tuolloin on vaarana kadota näkökulma siitä, kenen tunteisiin ja tilanteisiin tulikaan keskittyä.

Fyysistä rakennusta ympäröivä tontti hahmotetaan raja-aidan tai rajapyykkien avulla. Kunkin tontin vastuu kuuluu tontin omistajalle. Samalla tavoin voimme hahmottaa jokaisen ihmiselämän omana tonttinaan, vastuussa oman elämänsä valinnoista, reaktioista ja valintojen seurauksista.

Luomisessa Jumala antoi ihmiselle valinnanvapauden ja myös vastuun valinnoistaan. Lankeemuksen jälkeisestä Jumalan ja ihmisen välisestä kanssakäymisestä lähtien, Jumalan on kutsunut ihmistä ottamaan vastuun omasta tontistaan: omista valinnoistaan ja niiden seuraukselta piilottelulta (”Missä olet?”), tunteistaan ja reaktioistaan, (”Miksi olet vihainen?”), ja kokonaisvaltaisesta vastuusta ihmisen protestista ja syytöksistä huolimatta.

Samalla tavoin kuin naapurin tontilla olevan vaahteran lehdet voivat lentää tuulessa toisen tontille, tai oman koiran haukunta voi häiritä naapurinkin puolella, ihmissuhteissa toisen ihmisen elämän tontti vaikuttaa omaan elämään ja päinvastoin. Kun toisella on huono päivä, me koemme tuulen viiman omalla tontillamme. Meidän roskamme lentelevät lähimmäisten tontille, vaikka heille ei niistä vastuu kuuluisikaan.

Pysähtyminen auttaa meitä hahmottamaan asiakastyöskentelyssä, olemmeko mahdollisesti alkaneet ottaa vastuuta heidän tunteistaan, reaktioistaan tai valinnoistaan. Haluammeko heidän toipumistaan ja muutostaan enemmän, kuin he itse haluavat. Onko auttajan sisäinen maailma niin haavoilla, että hänen tontiltaan vuotaa tunteita asiakkaan tontille, sillä seurauksella, ettei auttaja kykene ottamaan sitä roolia, mikä hänelle kuuluu.

Pysähtyminen ja hiljentyminen auttavat meitä näkemään, kenen tunteista ja reaktioista, kenen vastuusta ja valinnoista on kysymys.

Pysähtyminen ja ihmiselämän tontin rajojen näkeminen mahdollistaa myös sen, että voimme päästää irti. Päästää irti omasta kontrollistamme ja luottaa toisen ihmisen hyvän Jumalan hoivaan. Päästää irti omista haluistamme nähdä toisen ihmisen elämässä asioita, joihin he eivät itse ole vielä valmiita.

Jeesus pysähtyi kysymään 38 vuotta halvattuna maanneelta, halusiko hän tulla terveeksi. Samoin hän pysähtyi kysymään sokealta, mitä sokea halusi hänen tekevän hänelle. Kummassakaan tilanteessa Jeesus ei olettanut, mitä tontinomistaja haluaa. Hän halusi tontin omistajan itse pukevan sanoiksi, mitä halusi, odotti tai pelkäsi.

Pysähtymisen myötä näemme rajamme. Tiedämme, kuka olemme ja kuka emme ole. Voimme päästää irti omasta suorittamisen pakosta, vertailun pelosta ja epäonnistumisen varjoista.

Pysähtyminen mahdollistaa totuuden kohtaamisen, mikä puolestaan Jeesuksen sanojen mukaisesti johtaa vapauteen.

Tuon ensimmäisen TESIKO-kurssin harjoituksen myötä rohkaisen oppilaitani säännölliseen pysähtymiseen ja sisäiseen hiljentymiseen. Toivon, että he saavat kokea niin voimallista Jumalan läsnäoloa pysähtymisharjoituksessaan, että harjoituksen myötä heissä kumpuaa ilo ja halu toistaa harjoitusta.

Ja rukoilen, että pysähtyminen voi vaikuttaa heissä ja minussa syvempää Jumalan ja oman itsen tuntemista, sekä sen myötä laupiasta ja armollista vuorovaikutusta niin arjessa kuin asiakastapaamissakin.

Ulla Dahlen

Kuuntelenko? TESIKO-viikonlopussa opittua

Jälleen oli koittanut TESIKO-viikonloppu. Istuin oppilaiden kanssa IK-opiston Iso Pata- ruokalassa rupattelemassa. Mielipiteitä, toiveita ja ajatuksia puettiin sanoiksi naurun pyrskähdysten ja pohdinnan lomassa. Tällä kertaa lounaskeskustelu pyöri suomalaisen ja amerikkalaisen sielunhoitoterapian ja terapiakoulutuksen eroissa ja vahvuuksissa. Olin omaksunut asiantuntijan roolin, ainakin Atlantin toisella puolella tapahtuvan koulutuksen suhteen. Olinhan viettänyt heidän opinahjoissaan lähes kuudenneksen elämästäni.

Keskustelun lomassa huomasin, etten ollut huomioinut sen hetkistä keskustelukumppaniani. Minulla oli ollut tarve kertoa tietämykseni ja näkemykseni. Toisen tietämys ja näkemys jäi taka-alalle. Olin lukevinani hänen kasvoillaan hiljaisen vetäytymisen. Miksi jatkaa keskustelua, sillä minähän olin asiantuntija. Huomasiko joku toinen keskustelua seurannut, mitä tuossa hetkessä tapahtui, en tiedä.

Kun pysähdyin miettimään, mitä juuri tapahtui, sisimpääni pisti. Minä, heidän opettajansa, olin kyllä kuullut sanojen ja mielipiteiden virran. Mutta en ollut kuunnellut. En ollut huomioinut toisen näkökulmaa yhtä oleelliseksi kuin omani. Wikisanakirja määrittelee kuuntelun keskittymisenä siihen mitä kuulee, sekä havainnointina ja huomioon ottamisena kuullun perusteella.

Tuossa tilanteessa en tehnyt näistä mitään.

Kuunteleminen on kaiken sielunhoito- ja terapiatoiminnan kulmakivi. Me emme voi ymmärtää toista ihmistä ja hänen elämänsä maisemaa, ellemme pysähdy kuuntelemaan. Symbolisesti voisimme ajatella, että kuunteleminen tapahtuu kerroksittain. Uloin kerros muodostuu sanoista. Sanoja syvemmältä nousevat tunteet, joilla niin ikään on oma viestinsä kerrottavana. Sekä sanojen että tunteiden kuunteleminen, empaattisesti ja intuition avulla, muodostaa sielunhoidon ja terapian keskeisen päämäärän (Sbanotto, Gingrich & Gingrich, 2016).

Samainen periaate heijastuu arjen ihmissuhteissa. Ehkä kuulen toisen perheenjäsenen tai työtoverin sanat. Mutta kuuntelenko, mitä he sanovat? Kuuntelenko, miltä heistä tuntuu pukea ajatuksensa tai tunteensa sanoiksi? Kokeeko toinen ihminen minut empaattisena ja ymmärtäväisenä kuuntelijana?

Millaista toisen ihmisen on ylipäänsä keskustella kanssani?

Ehkä kuuntelen, mutta keskitynkin kuuntelemaan sen tähden, että osaisin ratkaista heidän ongelmansa tai antaa heille viisaalta vaikuttavan vastauksen.

Empaattisen sanojen ja tunteiden kuuntelun päämäärä ei ensisijaisesti ole vastauksen antaminen toiselle. Kuuntelun myötä haluan ymmärtää, mitä toinen ajattelee, tuntee tai haluaisi tehdä.

Mutta mistä tiedän, että kuuntelen ymmärtääkseni? Entä mistä toinen tietää, että kuuntelen, jotta ymmärtäisin hänen näkökulmansa paremmin? Näkeekö hän sen kasvoiltani ja olemuksestani? Toki myös oman mielipiteen ilmaiseminen on tärkeää. Miltä elämässäni näyttää tasapaino oman mielipiteen dynaamisen ilmaisun ja toisen kunnioittavan kuuntelemisen välillä?

Ympäröivä maailmamme pursuaa vastausten tarjontaa. Meitä valmennetaan antamaan nopeita ja viisaita näkökulmia, olemaan sanavalmiita, ja lyömään toinen laudalta väittelyssä. Aikakautemme keskusteluissa nopeat syövät hitaat. Kuunnella ymmärtääkseen ja välittääkseen tuntuu uimiselta vastavirtaan. Ironisesti ajatellen, ymmärtävä kuunteleminen voi merkitä sitä, että kapuan menestyksen tikkaita alaspäin, jotta toinen voisi eheytyä, kasvaa ja menestyä.

Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna.

Kristus tiesi, mitä ihmissydämessä liikkui. Hän tiedosti ajatuksia, joita ei oltu vielä ehditty pukea sanoiksi. Hänellä jos kenellä oli vara löydä parhaat kortit pöytään, voittaa väittely, ja osoittautua varsinaiseksi sanasepäksi.

Hän valitsi toisin. Hän valitsi kysymysten kyselemisen, vaikka tiesi vastauksen. Hän valitsi kuuntelemisen, jotta toinen tulisi kuulluksi. Hän valitsi pysähtymisen ja hidastamisen, jotta toinen kokisi itsensä arvokkaaksi ja rakastetuksi.

Pysähtyminen ja empaattinen kuunteleminen koskettaa. Se rakentaa siltoja aitojen sijaan. Sen myötä elämän raunioista, menetysten tuhkakasan keskeltä, pieni ja hauras kukan nuppu uskaltaa nostaa päätään. Elämällä on toivoa. Olen ihmisenä arvokas. Jollain oli aikaa ja kiinnostusta tietää, mitä mielessäni liikkui, ja mitä yritin sanoa.

Seuraavan oppitunnin alkajaisiksi kerroin oppilaille, mitä lounaspöydässä oli tapahtunut. Kuinka en ollut pysähtynyt huomioimaan toisen ajatuksia ja mielipiteitä enkä sitä, miltä heistä tuntui. Tai kuinka asia kosketti heitä henkilökohtaisesti. Minä, heidän opettajansa, löysin itseni opettelemassa kuuntelemisen aakkosia. Oliko oman toimintatavan huomioiminen yksioikoista ja helppoa? Ei. Tekikö mieli sivuuttaa asia nimikkeellä, no sellaistahan sattuu? Teki. Muistutinko itseäni siitä, että minäkin olen vajavainen ja virheitä tekevä ihminen, ja että virheiden tekeminen on osa elämää? Kyllä.

Kaikesta tästä huolimatta tapahtuneen pukeminen sanoiksi oli tärkeää. Opimme yhdessä, tässä-ja-nyt hetkessä, jotain siitä, kuinka hoitavaa on kuunnella. Ja kuinka kasvattavaa on huomioida, milloin kuuntelumme, ja sen myötä toisen ihmisen ymmärtäminen, on hyvin vajavaista.

Toivon, että tilanne jäi oppilaiden mieleen muistuttamaan siitä, että asioista on tärkeä opetella puhumaan, ääneen. Uskon, ettei tuo ollut viimeinen kerta, jossa en keskittynyt kuuntelemaan toista ihmistä. Niin kovin kuin sen haluaisinkin tehdä – aina, aidosti ja antautuneesti. Tiedän, että tämä on asia, jossa voin kasvaa ja kehittyä. Niin kauan kuin on elämää, minulla, meillä jokaisella, on mahdollisuus muuttua ihmisenä ja kristittynä välittävämmäksi, pysähtyvämmäksi ja kuuntelevammaksi.

Tulevia lounas- ja kahvihetkiä Iso Pata-ruokalassa odottaessa.

Ulla Dahlen

Ulla on kokenut sielunhoitoterapian ammattilainen. Hän on opiskellut sielunhoitoa ja sen ohjausta Yhdysvalloissa. Ulla on toiminut myös pitkään sielunhoitoterapian opettajana sekä kotimaassa että lähetyskentillä. Hänen sydämellään on kehittää sielunhoidon opetusta seurakuntakentällä.

Lähteet:

Sbanotto, Elisabeth, A. N; Gingrich, Heather, D; & Gingrich, Fred, C. (2016). Skills for effective counseling: A faith-based integration. Downers Grove, IL: IVP Academic.

https://fi.wiktionary.org/wiki/kuunnella

Terapeuttisen sielunhoidon malli Isossa Kirjassa

Terapeuttisen sielunhoidon koulutus aloitettiin Isossa Kirjassa syksyllä 2014. Ennen sitä pohdittiin, millainen terapeuttisen sielunhoidon malli koulutukseen valitaan. Ensimmäisessä vaiheessa valittiin kuvaamaan ihmisten ongelmallisia tilanteita terapeuttisten intervaatioiden metamalli (Mikael Leiman).

Tämän valinnan taustalla on, että ihmisten tapa kokea ongelmia ei riipu siitä tulevatko he hakemaan apua sielunhoidosta vai psykoterapiasta. Tämän mallin avulla voimme kuvata, miten asiakas suhtautuu ongelmaansa.

Kun henkilö on objektipositiossa suhteessa ilmiongelmaan, hänen on monesti vaikea päästä subjektipositioon tilanteessaan ominavuin. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan ole vakavia persoonallisuusrakenteesta tai vakavista mielenterveyden ongelmista johtuvia ongelmia, joihin psykoterapia soveltuu paremmin, vaan on myös hengellisen elämän ongelmia ja tavallisia useimmille ihmisille tuttuja elämän haasteita. Näihin jälkimmäisiin ongelmiin soveltuu sielunhoitoterapia.

Miten sitten Ison Kirjan lanseeramassa terapeuttisen sielunhoidon mallissa kasvatetaan havaitsijapositiota ja sitä kautta subjektipositiota?

Ison Kirjan malliin on otettu Ulla Dahlenin sydäntalon malli, jossa tarkastellaan tunteiden, tahdon ja ajatusten kautta omaa tapaa toimia. Yksilöillä on monissa tilanteissa taipumus jumittua johonkin huoneeseen ja tarkastella ongelmaansa sieltä käsin, jolloin esimerkiksi tunteet voivat johtaa yksilön elämää. Mallin tarkoituksena on tarkastella ongelmaa monipuolisesti ja näin kasvattaa asiakkaan havaitsijapositiota. Siihen miten tunteemme, ajatuksemme ja tahtomme toimii, vaikuttaa menneisyytemme ja ne asiat, joita pyrimme välttelemään omassa elämässämme.

Mikä tästä mallista tekee sitten sielunhoitoa?

Kristityn ihmisen tarkoituksena on kasvaa hengellisesti.  Kristuksen antama elämä ja lohdutuksen tulisi päästä meihin ja meidän kauttamme kanssakulkijoihimme. Tämän elämän ja lohdutuksen kulkemisen esteenä on esteitä jumala- ja ihmissuhteissa sekä suhteessa itseemme.  Jotta ihminen voi kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla, hänen tulee kasvaa myös tavallisena ihmisenä emotionaalisesti, sosiaalisesti ja kognitiivisesti. Vastuullisuus kuuluu sekä aikuisuuteen yleensä että kristillisen ihmiskuvaan.

Sielunhoito ei koskaan ole vain kahden ihmisen välinen suhde vaan siihen liittyy aina myös suhde Jumalaan. Jumala on läsnä terapeuttisen sielunhoidon prosessissa kolmella tavalla. Hän on läsnä suorassa yhteydessä sekä sielunhoitajaan että autettavaan. Tämän lisäksi Hän on läsnä sielunhoitajan ja autettavan välisessä prosessissa. Rukouksella on tärkeä merkitys tämän prosessin kulussa. Sielunhoitajan tulee rukoilla ennen tapaamista, jotta hän voi itse avata mielensä Jumalan vaikutukselle prosessissa. Rukous perustuu suhteeseen. Jos suhde ei ole avoin ja rehellinen Jumalaa kohtaan sielunhoitajan omassa elämässä, miten se voisi olla siinä prosessissa, missä hän on autettavan kanssa. Asiakas voi itse valita rukoileeko hän ennen terapeuttista sielunhoitoa vai ei. Mutta asiakkaankin kohdalla henkilökohtainen rukous avaa uusia mahdollisuuksia Jumalan kohtaamiselle prosessin aikana. Kolmas vaihe rukoukselle on itse tapaamisen aikana.

Koska rukous perustuu suhteelle, itse rukous auttaa erilaisten lukkojen parantumisen sitä mukaan, kun ihminen uskaltautuu kohtaamaan Jumalan rehellisesti sellaisena kuin on. Sielunhoitoterapiassa pyritään itsensä hyväksymiseen niin, että voi olla rehellinen itselleen Jumala ja ihmissuhteissaan. Itsensä hyväksyminen ja rehellisyys omien heikkouksienkin kohdalla ovat usein psyykkisen työn takana. Terapeuttisessa sielunhoidossa pyritään tähän psyykkiseen työhön tarkastelemalla omaa elämää Jumalan kanssa tunteiden, ajatusten ja tekojen huoneiden kautta. Kun ihminen on työntänyt hankalia tunteita, asioita, joita tulisi ajatella ja prosessoida ja tahdon päätöksiä itsensä näkyviltä pois, hän on objektipositiossa. Näiden asioiden tarkastelu auttaa ihmistä pääsemään omassa elämässään subjektipositioon ja näin vaikuttamaan itse oman elämänsä tapahtumiin.

Jumala on antanut ihmiselle kyvyn prosessoida asioita ja tehdä valintoja, Hän auttaa ihmisiä pääsemään subjektipositioon. Kyky kommunikoida ja vastaanottaa rakkautta kuuluvat yhteyteen. Rukouksessa Jumala antaa voimaa jakaa kipeimpiäkin asioita itsestä ja omasta elämästään.  Jumalan tapa myös herätellä ihmisen mieltä muistamaan ja tunnistamaan asioita helpottaa prosessin kulkua.

Jumala kuitenkin tekee harvoin ihmeitä, ja monesti asiakkaan mieli on sillä tavalla puolustusasemissa, että on vaikeaa kohdata Jumalaakin. Näihin tilanteisiin terapeuttinen sielunhoitaja pyrkii tuomaan läsnäoloa ja kohtaamista ihmissuhteen tasolla. Vuorovaikutussuhde, joka on asiakkaan ja sielunhoitajan välillä merkityksellinen ja sitä ei voi ohittaa jumalasuhteella. Jumala on luonut ihmisen suhteeseen toistensa kanssa ja ongelmat jotka monesti ovat saaneet alkunsa jossakin suhteessa myös tervehtyvät suhteessa.

Ison Kirjan terapeuttinen sielunhoito käyttää siis sekä terapeuttisia että hengellisiä menetelmiä. Opiskelija ohjataan näiden molempien menetelmien käyttöön koulutuksen aikana. Opiskelija joutuu myös työstämään omaa itseään objekti-subjekti -akselilla sekä suhteessa itseensä, muihin ihmisiin ja Jumalaan.

Eeva Vainio