Ensimmäinen näytös
Istun 5-vuotiaana ikkunan ääressä ja katselen ulos. Lumihiutaleet leijailevat hiljalleen alas, sisimmässäni tuntuu pahalta. Isä lähti juuri. ”Hoida toi muksu, en halua enää nähdä sitä”, hän sanoi. Äiti itkee keittiön pöydän vieressä, kyyneleet kastelevat leivänmuruista pöydän pintaa. ”Voinko tulla syliin”, kysyn. Äiti mulkaisee minua. ”Mene huoneeseesi.”
Muisto on kulkenut mukanani vuosikaudet. Se jätti pysyvän jäljen. En ole voinut katsoa itseäni peilistä - näen aina isän selän ja äidin katseen. Huonommuus ja häpeä ovat varjostaneet elämääni. Olen yrittänyt hiljentää niiden ääniä opiskelemalla, laulamalla kuorossa ja suorittamalla elämääni.
Tänään, teidän edessänne, pelkään. Pelkään katseita. Etsin niistä hyväksymistä, mutta en uskalla katsoa silmiin. Olen rakkautta vaille jäänyt, ilman isää elänyt. Äitini oli aina vihainen. Hänen katseensa syytti minua: oli minun syyni, että isä lähti.
En ollut tarpeeksi kiltti, että isä olisi jäänyt. En osannut auttaa äitiä, vaikka yritin. Isompana siivosin aina huoneeni. Perjantaisin, ennen kuin äiti tuli kotiin, imuroin ja pesin astiat. Olin hiljaa, kun äidille tuli vieraita. Minua ei koskaan kiitetty. Opin olemaan näkymätön.
Toinen näytös
Ongelmani jatkuivat. Menin naimisiin, mutta mies haukkui ja löi minua. En osannut puolustaa itseäni. Häpesin mustelmiani töissä, en pystynyt keskittymään. Tein virheitä. Häpeä kasvoi.
Yhtenä päivänä en enää jaksanut. En palannut kotiin. Menin ystäväni luo ja kerroin kaiken. Heidän ruskealla sohvallaan itkin sohvatyynyn märäksi. Katsoin tyynyä ja häpesin. Mutta en enää jaksanut välittää. Häpeäni saa paljastua. Ensimmäistä kertaa sopertelin kipuani. Jokainen lause oli pelottava, mutta ystäväni kuunteli minua. En enää koskaan palaisi kotiin. Jäin sohvalle nukkumaan.
Myöhemmin myönsin itselleni: tarvitsen apua. Samassa päässäni alkoi huutaa tuhannet äänet: “ei kukaan välitä sinusta, ei kukaan voi auttaa sinua, turha sinun on huutaa apua”. Lysähdin lattialle Jeesuksen eteen. Itkin. Jeesus tuli vierelle, samoin kuin Betesdan lammikolla, syntisen naisen luona, pysähtyneenä verenvuotoa sairastavan naisen vuoksi. Siinä hän oli, katsoi minuun lempeästi. Jeesus sanoi: ”Minun rakas tyttäreni.” Siinä hetkessä tunsin, kuinka jotain tapahtui. Tiesin, että minua voi auttaa.
Olin saanut sen verran voimaa, että aloin etsiä itselleni apua. Tarjolla oli monia vaihtoehtoja. Sielunhoitoa, sielunhoitoterapiaa, psykoterapiaa, lyhytterapiaa. Minne menisin? Luotin Jumalan johdatukseen, ja löysin itselleni auttajan.
Istun huoneessa, jossa tulen saamaan avun. Katselen ympärilleni. Takanani on ikkunat, niissä on säleverhot, ne on käännetty niin, että valo pääsee sisään, mutta ulkoa ei näy sisälle. Olen turvassa. Piilossa pahaa maailmaa, kaksin auttajani kanssa.
Jännittää, mistä aloittaisin. On niin paljon kerrottavaa. Sanat jäävät silti kurkkuun. Ajatukset katoavat. Kuulen kuinka auttajani katsoo lempeästi silmiini ja kysyy rauhallisella äänellä: ”Kerrotko jotain itsestäsi ja siitä, miksi tulit?”
”Minä, minä… ” Yhtäkkiä kuulen, kun syljen sanoja suustani. Kerron sieltä täältä elämästäni, kunnes alan itkeä... Auttajani antaa minun itkeä kaikessa rauhassa. Siitä alkoi pitkä matkani, jossa huomasin kerta kerran jälkeen tulleeni kuulluksi.
Tuossa huoneessa kävin lävitse elämäni kipuja. Avasin monella lukolla lukittuja ovia sisimpääni. Päästin sinne valoa, joka kosketti kipeäksi tulehtuneita haavojani. Niitä hoidettiin yhdessä auttajani kanssa Jumalan läsnäolossa. Kevätaurinko alkoi paistaa sisimpääni.
Kolmas näytös
Tänään minulla on muistoissani vaille jääneen lapsen kipu, mutta tuo lapsi on kasvanut aikuiseksi. Seistessäni teidän edessänne olen äärimmäisen kiitollinen siitä matkasta, jonka olen saanut kulkea auttajani ja Jumalani kanssa.
Häpeä, joka murskasi katujyrän lailla alleen, on jättänyt minut rauhaan. Häpeän ja vaille jäämisen alta olen löytänyt oman itseni: Jumalan luoman ihanan naisen, joka voi katsella peilistä itseään ja nauttia hymystä, joka sieltä vastaa. Silmissäni on toivon säde, se välkkyy täynnä elämän intoa.
Nyt minulla on voimavaroja myös muille. Olen hiljaisina alkukesän iltoina istunut keinussa ja miettinyt kaikkea sitä, mitä vielä voin tehdä. Kohtaamiseni auttajani kanssa olivat niin merkityksellisiä elämälleni, että olen alkanut ajatella, olisiko minulla annettavaa sinulle, ystäväni. Keinu narahtaa hiljaa. Se muistuttaa, että vaille jääneen häpeä paljastui ja toivo voitti.
Nousen keinusta, astun vihreälle nurmelle ja kuuntelen linnun viserrystä. Tässä hetkessä on jotain pyhää, Jumalan luomaa, aitoa. Minä kuulun kokonaisena ihmisenä tähän hetkeen. Juuri nyt olen Jumalan minulle osoittamalla paikalla.
Monologi sai ensiesityksensä Juhannuskonferenssissa 20.6.2026, Konffa-areenan TESIKO-teemaisessa paneelikeskustelussa. Sen esitti IK-opiston seminaarisihteeri Tiina Arvola. Fiktiivisen tarinan tilaisuutta varten kirjoitti TESIKOn vastaaava opettaja Eeva Vainio.